Heinäkuun lukupiirikirjamme Italo Calvinon Halkaistu varakreivi jätti minut hämmennyksen valtaan. En ole aiemmin tutustunut Calvinoon, mutta tiedän, että hän on arvostettu kirjailija ja häneltä on myös suomennettu monta teosta. En silti saanut oikein otetta kirjasta.
Italiankielinen alkuteos on ilmestynyt jo 1952 ja koko ajan kirjaa lukiessa mietin, kuvastaako tämä niin paljon sen aikaista ajattelutapaa ja kerrontaa, ettei se pysty innostamaan minua. Kansitekstissä luvattu ilkamoiva leikkimieli, viiltävä ironia ja syvä viisaus eivät tavoittaneet minua.
Halkaistu varakreivi on makaaberi ja raaka satiiri menneiltä sotaisilta vuosisadoilta, jolloin turkkilaisia vastaan sotivalle kreivillekin saattoi käydä niin, että vihollisen miekka halkaisee hänet keskeltä kahtia.
Lääkärit kursivat puoliskot erikseen kasaan, ja tässä tulee kuvaan mukaan allegoria hyvän ja pahan taistelusta. Kreivin toiseen puoliskoon kerääntyvät kaikki pahat ja julmat ominaisuudet, hyvään puoliskoon ylenpalttinen, naiivi hyvyys.
Ilkimys terrorisoi kreivikuntaansa, ja hyvis yrittää tuottaa kaikille hyvää, mutta hyvät aikeet saattavatkin tuottaa päinvastaisen tuloksen. Tässä on ainakin viisauden siementä.
Kreivikunnassa puhkeaa verinen vallankumous, ja mitä tekee hyvis: ”Hyvä vei kukkia haudoille ja lohdutti leskiä ja orpoja.”
Tässä kohden kiristelin hampaita, koska mieleeni tulivat Yhdysvaltojen lukemattomat väkivaltaisuudet ja päättäjien ainaiset hurskaat puheet lohdusta ja rukouksesta. Mihinkään toimiin ei kuitenkaan ryhdytä.
Paimentyttö Pamela oli kirjan valopilkku. Calvino kuvaa hänet omaperäiseksi, itsenäiseksi ja neuvokkaaksi. Hupaisa kohtaus on, kun Pamela ompelee saamastaan kankaasta hääpuvun paitsi itselleen, myös lemmikkivuohelleen ja ankalleen.
Hyvis luennoi Pamelalle: ”Kun on halkaistu, on siinä se hyvä puoli että ymmärtää kuinka paljon kaikki ihmiset ja olennot maailmassa kärsivät epätäydellisyydestään.”
Pamela tuntuu itseni lisäksi tuskastuvan näin alkeelliseen filosofiaan ja tokaisee vuohelleen ja ankalleen: ”Että minun pitääkin törmätä kaikkiin tuollaisiin tyyppeihin.”
Päästäkseni paremmin perille Calvinosta, ryhdyin lukemaan myös hänen romaaniaan Paroni puussa. Se ilmestyi 1957 ja sen on suomentanut itse Pentti Saarikoski.
Kirja kertoo miehestä, joka jo 12-vuotiaana muuttaa puuhun asumaan eikä laskeudu sieltä aikuisenakaan. Kertomusta voi lukea vaikka vertauskuvana perheestä, jossa on normeja rikkova jäsen. Ensin häntä hävetään ja välillä piilotellaan, mutta vähitellen kaikki muuttuu arkiseksi ja hänestä voidaan olla jopa ylpeitä. Tarinaa voi lukea myös kuvauksena poikkeavan elämänpolun valinneen yksinäisyydestä.
Myös tämän romaanin henkilöhahmoihin kuuluu itsenäinen ja omapäinen nuori nainen, mutta hänessä ei kuitenkaan ole sellaista elämänviisautta kuin Pamelassa.
Tämäkään kirja ei synnyttänyt ihailuani Calvinoa kohtaan. Annan vielä mahdollisuuden kolmannelle romaanille eli teokselle Jos talviyönä matkamies, jonka nimi on ainakin lupaava. Takakannessa luvataan säkenöivää älyllistä ja kirjallista briljanssia. Jos en sitä ymmärrä, olen kai menetetty tapaus.