Selja Ahava, Nainen joka rakasti hyönteisiä
(Gummerus 2020)
Maria on sen verran itsenäinen ja omapäinen nainen, ettei lukija hämmästy ollenkaan, kun kirjailija panee hänet elämään 1600-luvulta nykypäiviin asti. Sekä Marian isä että aviomies ovat taiteilijoita, joten Maria saa elää poikkeuksellisen vapaasti, tehdä itsekin taidetta, tutkia luontoa ja matkustella. Maria ei jää maalaamaan kauniita kukkia ja perhosia rouvien kirjontatöiden malliksi, vaan kiinnostuu tutkimaan hyönteisten kehitysvaiheita.
Keskeisenä teemana on muutos: hyönteisten metamorfoosin vaiheet, naisen aseman kehittyminen ja maailmankuvamme muutos 1600-luvun jumalkeskeisyydestä Darwinin kautta nykypäivään.
Kerronta pohjautuu löyhästi 1647 syntyneen Maria Sibylla Merian -nimisen luontoa tarkkailleen taiteilijan elämään ja siinä on samaa henkeä kuin Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin -kirjan seikkailijanaisten tarinoissa.
Tommi Kinnunen, Ei kertonut katuvansa
(WSOY 2020)
Kirjailija on kertonut, että Lapin sodan jälkeen saksalaismiehiä Norjaan seuranneiden ja sieltä Suomeen jalkaisin palanneiden naisten kohtaloista on niin vähän tietoa, että hän saattoi sepittää romaaninsa juonen melko vapaasti.
Faktaa on kuitenkin se, että monet pohjoisen naiset tienasivat elantonsa saksalaisten palveluksessa esimerkiksi sairaanhoitajina ja konekirjoittajina. Jotkut myös ihastuivat saksalaissotilaisiin ja seurasivat ihastuksen kohdettaan Saksaan.
Tiedetään myös, että suomalaisnaisia palasi Norjasta Suomeen kävellen samoin kuin romaanin viisi keskushenkilöä tekevät. Romaanin naiset vaeltavat kehnoissa varusteissaan satojen kilometrien matkan Kilpisjärveltä Rovaniemelle, jossa huomaavat, etteivät ole tervetulleita. Heidän maineensa on mennyt saksalaisten palveluksessa tai seuralaisena olon takia. Matkaa on siis jatkettava.
Tommi Kinnunen on antanut romaanilleen alaotsikon Vaellusromaani. Kevät on aluillaan, kun naiset aloittavat vaelluksensa poltetun Lapin läpi. Naiset eivät tiedä, mikä perillä odottaa ja pelätään jopa, että Neuvostoliitto on saattanut miehittää Suomen.
Nälkä kurnii ja yöpymiset saksalaisten miinoittamilla ojanpientareilla ovat vaarallisia. Vain muutaman kerran vaeltajat kohtaavat ihmisiä – välillä ennakkoluuloisia ja ilkeitä, välillä auttavaisia – koska evakuoidut eivät ole vielä saaneet lupaa palata kotisijoilleen.
Matkan aikana naiset joutuvat kukin pohtimaan ratkaisujaan, ja rankka selviytymiskamppailu paljastaa heistä sekä hyviä että huonoja puolia. Kinnunen kuvaa naisia vähäeleisesti ja tekee selväksi heidän ongelmallisen asemansa sodan mielettömyyden uhreina. Romaanin loppuratkaisu väistää kliseet ja kruunaa kirjan yllättävyydellään.
Elisabeth Strout, Pikkukaupungin tyttö
(Tammi 2020)
Strout kuvaa mestarillisesti, miten oman elämänsä voi pilata vellomalla alemmuuden tunteessaan, häpeämällä itseään ja kuvittelemalla toiset etevämmiksi. Tehtaan konttorissa työskentelevä Isabelle pysyttelee erillään työtovereistaan ja kantaa suurta häpeää. Hänellä on avioton tytär, mutta hän on sepittänyt tarinan, että aviomies on kuollut.
Teini-ikäisen tyttären, Amyn, kanssa välit ovat huonot, ja tytär aiheuttaa pikkukaupungin mittaisen skandaalin tapailemalla opettajaansa. Isabelle puolestaan haaveilee pomostaan ja yrittää epätoivoisesti havaita merkkejä kiinnostuksesta.
Ystäviä Isabelle ei löydä seurakunnastakaan, jossa hänen epäonnistuneeseen kukkakoristeluunsa suhtaudutaan pilkallisesti. Isabellen epävarmuus on niin massiivista, että ohimennen heitetty alentuva kommentti lamaannuttaa hänet.
Juuri tällaisiin pieniin yksityiskohtiin tarttuminen, katkeruuden, epävarmuuden ja epärealististen toivonpilkahdusten kuvaaminen, on romaanin hienointa ainesta. Tarkkanäköisesti Strout kuvaa myös nuorten seksuaalisen heräämisen karikkoista tietä, pienen työyhteisön henkilökemioita ja kriisien kautta löytyvän ystävyyden synnyttämää helpotusta.
(Gummerus 2018)
Rouva C kertoo romaanin muodossa Minna Canthin opiskelusta opettajaseminaarissa, avioitumisesta ja kirjailijauran alkutaipaleista. Rytisalo kirjoittaa niin vetävästi Minnan sisäisestä maailmasta, 1800-luvun toisen puoliskon henkisestä ilmapiiristä ja sääty- ja sukupuolirajoista, etten olisi toivonut romaanin koskaan loppuvan. Heräsi halu hankkia lisää tietoa tästä monella alalla ansioituneesta suurnaisestamme.
Syntyi myös halu lukea lisää Uno Cygnaeuksesta, jota kuvataan romaanissa Minnan opettajaseminaarin rehtorina. Cygnaeus oli romaanissa ja ilmeisesti tosielämässäkin toisaalta hyvin edistyksellinen ja avarakatseinen kansakoululaitosta ja opettajaseminaaria kehittäessään, mutta yksityiselämässään ja naissuhteissaan ongelmallisempi.
Historiallisiin henkilöihin perustuvissa romaaneissa jää usein mieltä askarruttamaan, mikä yksityiskohta on totta ja mikä keksittyä. Esimerkiksi Minnan ystävänä kuvattu Flora oli kuulemma keksitty, mikä jäi harmittamaan. Eikö oikeista ystävistä ole säilynyt tietoa, ja miksi opiskelukaupunkia ei sanottu Jyväskyläksi vaan Järvikaupungiksi?
Janne Saarikivi, Suomen kieli ja mieli
(Teos 2018)
Ihanan riemastuttava kirja, jonka pariin voi palata monta kertaa uudestaan. Kirja on täynnä oivalluksia, pohdintaa ja tietoa suomalaisuudesta ja suomen kielestä. Saarikivi on tunnettu sanavalmiudestaan ja oppineisuudestaan ja hän osaa kertoa sanottavansa ymmärrettävästi, napakasti ja havainnollisin esimerkein.
Saarikivi toimii Helsingin yliopistossa suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professorina ja on perehtynyt moniin sukulaiskieliimme. Hän on myös aktiivinen kolumnisti ja yksi Ultra Bra -yhtyeen sanoittajista.
Saarikivi pohtii hienosti ihmisen ja kielen suhdetta. Esimerkiksi sitä, miten jäsennämme elämäämme käsittein, joiden merkitykset eivät ole tarkkoja, kuten rakkaus ja vapaus. Kenelläkään ei ole yksinoikeutta sanojen merkityksiin. Kun me puhumme, muutamme kieltä ja samalla olemme myös muiden kielenkäytön armoilla. Kieli muuttuu koko ajan ja on sidoksissa kulttuuriympäristöönsä. Niinpä sanat liennytys ja rotupuhtaus ovat jo joutuneet historian romukoppaan ja kohta sinne joutuvat todennäköisesti henkilöstöjohtaminen ja kestävyysvaje.
Saarikiven mielestä ei ole järjen hiventäkään siinä, että Suomessa piilotetaan suomen kieli englannin tieltä kansainvälisyyden nimissä. Ulkomaalaisellehan juuri suomen kieli on kansainvälisyyttä. Jopa suomen kielen ulkoasu eksoottiselta näyttävine pitkine vokaaleineen ja diftongeineen saattaa herättää ulkomaalaisessa kiinnostusta.
Vauhdikkaasti revittelevä kirja päättyy lohduttomasti. Saarikivi toteaa, että luonnon monimuotoisuus katoaa, kielet kuolevat ja kulttuuri köyhtyy. Englannin kieli ei ole neutraali kommunikaatioväline vaan kansainvälisten markkinoiden työväline. Suomi, joka luopuu vapaaehtoisesti suomen kielestä koulutuksessa, on tarpeeton valtio.