Ilmari Aleksanteri Karjula
Isänisäni Ilmari Karjula syntyi Sievissä vuonna 1901. Ilmarin isä oli maanviljelijä Jaakko Karjula ja äiti Ida oli omaa sukua Ylikarjula.
Ilmari oli nuorin yhdeksänpäisestä lapsikatraasta. Vanhemmista lapsista löytyi ilmeisesti jatkajia maanviljelyshommiin, koska Ilmari hankkiutui muihin töihin. Hän kävi poliisikoulun, joka oli siihen aikaan Suomenlinnassa. Ylivieskassa hän sitten toimi poliisikomisariona kuolemaansa saakka. |
Poliisikomisarion tehtäviä ja luottamustoimia
Ilmari oli toimenmies ja monella tavalla mukana Ylivieskan kehittämisessä ja kunnallisessa elämässä. Virkatehtävien lisäksi hän oli mukana ainakin kunnanvaltuustossa, puhelinosuuskunnassa, yhteiskoulun kannatusyhdistyksessä ja myös paikallislehden perustajaosakkaana. Varsinkin sota-aikana tehtäviä riitti, kun Ylivieskan risteysaseman kautta kulki tavaraa, joukkoja ja siirtoväkeä ja kun paikkakunnalla oli milloin venäläisiä sotavankeja, saksalaisia sotamiehiä ja upseereita, siirtokarjalaisia ja lopulta myös Lapin evakkoja.
Kuvassa Ilmari on leppoisissa merkeissä virkatehtävissä Ylivieskan asemalla. |
Edistystä ja valistusta
Yksi Ilmarin harrastuksista oli valokuvaus, ja monessa jäljelle jääneessä kuvassa olivat omat lapset kuvauskohteina, kuten yllä. Rivissä seisovat jämäkästi Eeva, Tuomo, Arvo ja Tapio. Ikkunasta kurkistelee Matti, joka ei osannut vielä seisoa ryhdikkäästi.
Ilmari kuoli vuonna 1948 vain 47-vuotiaana nykyisin helposti hoidettavaan sairauteen. Muistopuheissa puhuttiin kauniisti ja ylevästi "edistystä ja valistusta harrastavasta miehestä, joka joutui luovuttamaan huomattavan suuren osan työvoimistaan yhteistä hyvää tarkoittaviin pyrintöihin" ja "miehestä, joka täytti velvollisuutensa tinkimättömästi, vieläpä ollen parhaimpia alallaan."
Kerrottiin, että isäni itki vain kerran elämässään ja se oli silloin, kun Ilmari kuoli.
Ilmari kuoli vuonna 1948 vain 47-vuotiaana nykyisin helposti hoidettavaan sairauteen. Muistopuheissa puhuttiin kauniisti ja ylevästi "edistystä ja valistusta harrastavasta miehestä, joka joutui luovuttamaan huomattavan suuren osan työvoimistaan yhteistä hyvää tarkoittaviin pyrintöihin" ja "miehestä, joka täytti velvollisuutensa tinkimättömästi, vieläpä ollen parhaimpia alallaan."
Kerrottiin, että isäni itki vain kerran elämässään ja se oli silloin, kun Ilmari kuoli.
Teksti: Marja-Leena Karjula