Lapsuus ja musiikki
Minun lapsuuteeni kuului tiiviisti musiikki. Isäni Erkki (s. 1895) soitti viulua ja oli opiskellut Viipurin musiikkiopistossa. Teuvo- ja Pentti-veljeni ja Hilkka-sisareni soittivat myös viulua, Pentti lisäksi B-kornettia, klarinettia ja myöhemmin saksofonia.
Viipuriin oli perustettu vuonna 1929 Viipurin Soitannollinen Kerho, jossa oli noin 200 jäsentä ja jonka puheenjohtajana isäni toimi vuoteen 1939 saakka. Kun kerhon puhelin oli kodissani, kaikenlaisia soittajien tilauksia tuli kotiini, ja isäni kokosi erilaisia yhtyeitä tilausten mukaan. Usein hän teki myös stemmoja, siis sovitti eri yhtyeille musiikkia. Usein kotonani myös harjoiteltiin esiintymisiä eri tilaisuuksiin, pääasiassa tanssiaisiin, mutta myös häihin ja muihin tilaisuuksiin.
Pienestä pitäen pääsin tietysti kerhon pikkujouluihin ja muihin lapsillekin sopiviin juhliin. Ennen kouluikää pääsin äidin kanssa myös veljien koulun joulu- ja kevätjuhliin, joissa veljeni yhdessä esiintyivät. Kesällä kävin äitini kanssa Torkkelin puistossa olevan soittolavan luona kuuntelemassa, kun siellä esiintyivät eri soittokunnat, esim. sotilassoittokunnat.
Päästyäni oppikouluun vuonna 1935 kävin luokkatoverini Kertun kanssa joka sunnuntai keskuskansakoululla, jossa oli kansankonsertti. Lippu maksoi 3 markkaa ja vaatesäilytys 50 penniä. Mieleeni jäi lähtemättömästi kaksi matematiikanopettajamme tytärtä, jotka istuivat joka kerran päällysvaatteet päällä. Heidän isänsä ei ollut antanut heille vaaterahaa.
Myös Kerttu soitti viulua ja hän tunsi Boris Sirpon kasvattipojan ja oppilaan Heimo Haiton. Tapasimme kerran Salakkalahden jäällä Heimon. Hän oli siellä, mutta kun hänellä ei ollut luistimia, hän pyysi Kepalta luistimet vähäksi aikaa lainaksi. Kepa antoikin hokkarinsa ja Heimo oli innoissaan kun sai luistella niin kuin muutkin. Heimo oli ihmelapsi, jonka piti harjoitella kahdeksan tuntia päivässä eikä Sirpo antanut hänen ostaa luistimia, ettei aikaa kuluisi muuhun.
Musiikki kuului siis jokapäiväiseen elämääni, kunnes sota katkaisi kaiken. Viipurin Soitannollisen Kerhon jäsenet luonnollisesti häipyivät ympäri Suomen, vanhempani muuttivat ensin Ouluun, sitten Hämeeseen sisareni mukanaan, veljet eri paikkakunnille ja itse päädyin Pohjanmaalle myöhemmin.
Viipuriin oli perustettu vuonna 1929 Viipurin Soitannollinen Kerho, jossa oli noin 200 jäsentä ja jonka puheenjohtajana isäni toimi vuoteen 1939 saakka. Kun kerhon puhelin oli kodissani, kaikenlaisia soittajien tilauksia tuli kotiini, ja isäni kokosi erilaisia yhtyeitä tilausten mukaan. Usein hän teki myös stemmoja, siis sovitti eri yhtyeille musiikkia. Usein kotonani myös harjoiteltiin esiintymisiä eri tilaisuuksiin, pääasiassa tanssiaisiin, mutta myös häihin ja muihin tilaisuuksiin.
Pienestä pitäen pääsin tietysti kerhon pikkujouluihin ja muihin lapsillekin sopiviin juhliin. Ennen kouluikää pääsin äidin kanssa myös veljien koulun joulu- ja kevätjuhliin, joissa veljeni yhdessä esiintyivät. Kesällä kävin äitini kanssa Torkkelin puistossa olevan soittolavan luona kuuntelemassa, kun siellä esiintyivät eri soittokunnat, esim. sotilassoittokunnat.
Päästyäni oppikouluun vuonna 1935 kävin luokkatoverini Kertun kanssa joka sunnuntai keskuskansakoululla, jossa oli kansankonsertti. Lippu maksoi 3 markkaa ja vaatesäilytys 50 penniä. Mieleeni jäi lähtemättömästi kaksi matematiikanopettajamme tytärtä, jotka istuivat joka kerran päällysvaatteet päällä. Heidän isänsä ei ollut antanut heille vaaterahaa.
Myös Kerttu soitti viulua ja hän tunsi Boris Sirpon kasvattipojan ja oppilaan Heimo Haiton. Tapasimme kerran Salakkalahden jäällä Heimon. Hän oli siellä, mutta kun hänellä ei ollut luistimia, hän pyysi Kepalta luistimet vähäksi aikaa lainaksi. Kepa antoikin hokkarinsa ja Heimo oli innoissaan kun sai luistella niin kuin muutkin. Heimo oli ihmelapsi, jonka piti harjoitella kahdeksan tuntia päivässä eikä Sirpo antanut hänen ostaa luistimia, ettei aikaa kuluisi muuhun.
Musiikki kuului siis jokapäiväiseen elämääni, kunnes sota katkaisi kaiken. Viipurin Soitannollisen Kerhon jäsenet luonnollisesti häipyivät ympäri Suomen, vanhempani muuttivat ensin Ouluun, sitten Hämeeseen sisareni mukanaan, veljet eri paikkakunnille ja itse päädyin Pohjanmaalle myöhemmin.
Perhe ja sota
Asuimme Viipurissa Kalevan kaupunginosassa Sammonkadulla. Meitä oli isä, äiti, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Isä oli päivätyössä Valtion rautateillä, minkä takia hän ei joutunut osallistumaan ollenkaan sotatoimiin.
Ensimmäisen pommituksen jälkeen marraskuussa 1939 äiti ja me kaksi tytärtä menimme Viipurin lähelle Taliin äidin sisaren luo, mutta jouduimme joulukuussa evakuoiduiksi Jämsän Juokslahteen. Olin silloin 15-vuotias.
Meitä oli äiti, äidin kaksi sisarta Mape ja Kepa ja viisi lasta, ja tästä oli tulla vaikeuksia, koska äidit eivät halunneet joutua eri taloihin. Olimme siellä jollain seurantalolla ja sinne tuli isäntiä evakkoja valikoimaan. Kukaan ei olisi halunnut ottaa niin monta kotiinsa asumaan. Äidit olivat lujana ja niin me olimme viimeisinä siellä. Lopulta yksi isännistä sanoi ottavansa meidät ja niin me pääsimme kaikki kahdeksan yhteen taloon ja yhteen huoneeseen asumaan talvisodan loppumiseen saakka.
En ollut koskaan nähnyt sellaista tupaa. Tuvan seinähirret olivat aivan mustat ja tupaa valaisi vain pienenpieni lamppu. Talossa asui isännän lisäksi vanhaemäntä, emäntä, tytär ja poika. Talossa oli kaksi kamaria ja toisen niistä saimme käyttöömme. Kamarissa oli vain yksi sänky, mutta lattialle tuotiin patjoja. Talossa oli torakoita, mutta niistä emme saaneet puhua, ettei talonväki pahastuisi, sillä he olivat ihan mukavia kaikki.
Talon emäntä oli melko hyväntuulinen, vaikka hänellä oli paljon työtä. Hän hoiti karjaa ja teki meille kaikille ruokaa. Äidit kylläkin rupesivat auttamaan häntä vähän kaikissa töissä. Kepa-täti meni usein navettaan avuksi, mutta äiti ja Mape-täti eivät koskaan, sillä he inhosivat navetan hajua. Niinpä äiti ja Mape kuorivat perunoita, tiskasivat, siivosivat ja auttoivat leipomisessa.
Kun olimme olleet talossa vähän pitempään, äidit uskalsivat ehdottaa emännälle, että vesisaavi ja taikinatiinu peitettäisiin yöksi, etteivät torakat menisi niihin. Äidit saivatkin sen neuvotelluksi. Minä en voinut koskaan juoda saavista vettä, kun ajattelin, että siinä oli uiskennellut torakoita. Leipää kyllä söin hyvällä halulla, sillä sehän oli paistettu sen jälkeen, kun torakat oli poimittu taikinatiinusta pois.
Talon tytär oli reipas ja iloinen. Hän oli aina aamulla aikaisin navetassa äitinsä kanssa ja sen jälkeen hänen työnään oli voin kirnuaminen. Hänen kanssaan kävimme yhdessä hiihtämällä kaupassa eikä se ollutkaan mikään yksinkertainen juttu kuten Viipurissa. Lähimpään kauppaan oli neljä kilometriä ja seuraavaan seitsemän.
Talon poika oli 12-vuotias eikä tehnyt oikeastaan mitään, paitsi soitteli harmonikkaa. Yöt hän nukkui tuvan valtavan uunin päällä.
Talon isäntä oli mukava mies. Hänellä oli tuulimylly mäellä ja sillä saatiin sähköä tupaan. Sähköä piti kuitenkin säästää ja siksi aina kun radio pantiin auki uutisten aikaan, se oli hyvin hiljaisella. Ihmettelin kyllä, mutta en uskaltanut kysyä, olisiko se radio kuluttanut sähköä enemmän, jos se olisi ollut vähän kovemmalla. Monena iltana isäntä ja poika soittelivat ja me lauloimme ja se kevensi tunnelmaa paljon.
Joka päivä odotimme postista jotain elonmerkkejä isistä ja veljistä ja vihdoin saimme ensimmäisen kirjeen Viipurista. Oli ilosanoma kuulla, että isäni ja molemmat veljeni olivat hengissä. Pentti-veljeni oli työssä linja-autoasemalla eikä siihen ollut tullut pommituksissa yhtään osumaa. Tammikuussa isäni pääsi pariksi päiväksi käymään ja Penttikin laskiaisena. Hän oli 19-vuotias iloinen poika ja järjesti meille lapsille iloisen laskiaisen. Otimme talon ison vesikelkan ja laskimme sillä ja suksilla mäkeä. Enimmillään meitä oli kelkan kyydissä seitsemän.
Meidän ei yleensä tarvinnut pelätä pommituksia ja sota oli meistä kaukana. Saimme olla tyytyväisiä, vaikka meillä olikin melkoisen ahdasta. Kun sanomalehti tuli, se luettiin todella tarkasti ja kun muut olivat varmasti lukeneet sen, sain leikata siitä puolustusvoimien tilannekatsauksen ja liimata sen päiväkirjaani.
Isäni tuli seuraavan kerran evakkopaikkaamme helmikuun lopulla. Hän oli saanut vähän vammoja Viipurin tavara-aseman pommituksessa ja joutui sairaslomalle. Myös sitä junaa, jolla isä oli matkustanut, oli pommitettu ja matkustajat olivat joutuneet olemaan metsässä kuusi tuntia. Viipuriin hänen ei tarvinnut palata enää sinä vuonna.
Kun talvisota loppui maaliskuussa, huutelimme ensin innostuneesti: "Rauha, nyt on tullut rauha!" Mutta kun kuulimme, että Viipuri pitää luovuttaa Neuvostoliitolle, siitä tuli kauhea surun päivä. Koskaan emme pääsisi enää kotiin Viipuriin! Mihin me nyt joutuisimme kaikki? Ajattelin itseänikin. Minulla oli vain vaatteeni, ei muuta omaisuutta. Emmehän voineet ottaa mukaan mitään, kun läksimme Viipurista niin äkkiä.
Me kahdeksan olimme nyt omituisessa tilanteessa. Sotaa ei enää ollut ja olisimme voineet lähteä maalta pois, mutta meillä kellään ei ollut kotia. Meidän piti vain alistua kohtaloon ja toivoa, että jostakin löytyisi kaikille koti.
Ensimmäisenä koti järjestyi Mape-tädille, jonka mies oli määrätty Tampereelle töihin, ja seuraavaksi lähdinkin minä. Teuvo-veljeni tuli meitä lomapäivänään katsomaan ja äiti lupasi, että saisin lähteä hänen kanssaan Mikkeliin. Teuvo jatkoi sieltä työpaikkaansa, mutta minä olin Mikkelissä monta kuukautta. Sinne äiti toi kesällä Hilkka-siskonikin. Kun isä sai Oulusta työpaikan, sinne me tytötkin sitten muutettiin, ja elokuussa aloitimme siellä koulunkäynnin.
Välirauhan aikaan vuonna 1942 isä määrättiin taas työhön Viipurin asemalle. Äiti ja Hilkka-sisareni seurasivat mukana Viipuriin. Teuvo-veljeni oli Etu-Simolan asemalla junanlähettäjänä ja Pentti-veli oli armeijassa. Minä olin myös siirtynyt Valtion rautateiden palvelukseen 18-vuotiaana enkä muuttanut Viipuriin.
Vuonna 1944 äitini ja sisareni joutuivat lähtemään kävellen uudestaan Viipurista. Tällä kertaa he menivät isän sisaren luo Mikkeliin. Isä asui vielä Viipurin vanhankaupungin kellareissa, kunnes lähti viimeisten rautatieläisten kanssa kaupungista. Isän uusi työpaikka oli Turengin asemalla, ja Turengissa isä, äiti ja sisareni elivät lopun elämänsä.
Kuvassa Pirkko Ruukin asemalla.
Ensimmäisen pommituksen jälkeen marraskuussa 1939 äiti ja me kaksi tytärtä menimme Viipurin lähelle Taliin äidin sisaren luo, mutta jouduimme joulukuussa evakuoiduiksi Jämsän Juokslahteen. Olin silloin 15-vuotias.
Meitä oli äiti, äidin kaksi sisarta Mape ja Kepa ja viisi lasta, ja tästä oli tulla vaikeuksia, koska äidit eivät halunneet joutua eri taloihin. Olimme siellä jollain seurantalolla ja sinne tuli isäntiä evakkoja valikoimaan. Kukaan ei olisi halunnut ottaa niin monta kotiinsa asumaan. Äidit olivat lujana ja niin me olimme viimeisinä siellä. Lopulta yksi isännistä sanoi ottavansa meidät ja niin me pääsimme kaikki kahdeksan yhteen taloon ja yhteen huoneeseen asumaan talvisodan loppumiseen saakka.
En ollut koskaan nähnyt sellaista tupaa. Tuvan seinähirret olivat aivan mustat ja tupaa valaisi vain pienenpieni lamppu. Talossa asui isännän lisäksi vanhaemäntä, emäntä, tytär ja poika. Talossa oli kaksi kamaria ja toisen niistä saimme käyttöömme. Kamarissa oli vain yksi sänky, mutta lattialle tuotiin patjoja. Talossa oli torakoita, mutta niistä emme saaneet puhua, ettei talonväki pahastuisi, sillä he olivat ihan mukavia kaikki.
Talon emäntä oli melko hyväntuulinen, vaikka hänellä oli paljon työtä. Hän hoiti karjaa ja teki meille kaikille ruokaa. Äidit kylläkin rupesivat auttamaan häntä vähän kaikissa töissä. Kepa-täti meni usein navettaan avuksi, mutta äiti ja Mape-täti eivät koskaan, sillä he inhosivat navetan hajua. Niinpä äiti ja Mape kuorivat perunoita, tiskasivat, siivosivat ja auttoivat leipomisessa.
Kun olimme olleet talossa vähän pitempään, äidit uskalsivat ehdottaa emännälle, että vesisaavi ja taikinatiinu peitettäisiin yöksi, etteivät torakat menisi niihin. Äidit saivatkin sen neuvotelluksi. Minä en voinut koskaan juoda saavista vettä, kun ajattelin, että siinä oli uiskennellut torakoita. Leipää kyllä söin hyvällä halulla, sillä sehän oli paistettu sen jälkeen, kun torakat oli poimittu taikinatiinusta pois.
Talon tytär oli reipas ja iloinen. Hän oli aina aamulla aikaisin navetassa äitinsä kanssa ja sen jälkeen hänen työnään oli voin kirnuaminen. Hänen kanssaan kävimme yhdessä hiihtämällä kaupassa eikä se ollutkaan mikään yksinkertainen juttu kuten Viipurissa. Lähimpään kauppaan oli neljä kilometriä ja seuraavaan seitsemän.
Talon poika oli 12-vuotias eikä tehnyt oikeastaan mitään, paitsi soitteli harmonikkaa. Yöt hän nukkui tuvan valtavan uunin päällä.
Talon isäntä oli mukava mies. Hänellä oli tuulimylly mäellä ja sillä saatiin sähköä tupaan. Sähköä piti kuitenkin säästää ja siksi aina kun radio pantiin auki uutisten aikaan, se oli hyvin hiljaisella. Ihmettelin kyllä, mutta en uskaltanut kysyä, olisiko se radio kuluttanut sähköä enemmän, jos se olisi ollut vähän kovemmalla. Monena iltana isäntä ja poika soittelivat ja me lauloimme ja se kevensi tunnelmaa paljon.
Joka päivä odotimme postista jotain elonmerkkejä isistä ja veljistä ja vihdoin saimme ensimmäisen kirjeen Viipurista. Oli ilosanoma kuulla, että isäni ja molemmat veljeni olivat hengissä. Pentti-veljeni oli työssä linja-autoasemalla eikä siihen ollut tullut pommituksissa yhtään osumaa. Tammikuussa isäni pääsi pariksi päiväksi käymään ja Penttikin laskiaisena. Hän oli 19-vuotias iloinen poika ja järjesti meille lapsille iloisen laskiaisen. Otimme talon ison vesikelkan ja laskimme sillä ja suksilla mäkeä. Enimmillään meitä oli kelkan kyydissä seitsemän.
Meidän ei yleensä tarvinnut pelätä pommituksia ja sota oli meistä kaukana. Saimme olla tyytyväisiä, vaikka meillä olikin melkoisen ahdasta. Kun sanomalehti tuli, se luettiin todella tarkasti ja kun muut olivat varmasti lukeneet sen, sain leikata siitä puolustusvoimien tilannekatsauksen ja liimata sen päiväkirjaani.
Isäni tuli seuraavan kerran evakkopaikkaamme helmikuun lopulla. Hän oli saanut vähän vammoja Viipurin tavara-aseman pommituksessa ja joutui sairaslomalle. Myös sitä junaa, jolla isä oli matkustanut, oli pommitettu ja matkustajat olivat joutuneet olemaan metsässä kuusi tuntia. Viipuriin hänen ei tarvinnut palata enää sinä vuonna.
Kun talvisota loppui maaliskuussa, huutelimme ensin innostuneesti: "Rauha, nyt on tullut rauha!" Mutta kun kuulimme, että Viipuri pitää luovuttaa Neuvostoliitolle, siitä tuli kauhea surun päivä. Koskaan emme pääsisi enää kotiin Viipuriin! Mihin me nyt joutuisimme kaikki? Ajattelin itseänikin. Minulla oli vain vaatteeni, ei muuta omaisuutta. Emmehän voineet ottaa mukaan mitään, kun läksimme Viipurista niin äkkiä.
Me kahdeksan olimme nyt omituisessa tilanteessa. Sotaa ei enää ollut ja olisimme voineet lähteä maalta pois, mutta meillä kellään ei ollut kotia. Meidän piti vain alistua kohtaloon ja toivoa, että jostakin löytyisi kaikille koti.
Ensimmäisenä koti järjestyi Mape-tädille, jonka mies oli määrätty Tampereelle töihin, ja seuraavaksi lähdinkin minä. Teuvo-veljeni tuli meitä lomapäivänään katsomaan ja äiti lupasi, että saisin lähteä hänen kanssaan Mikkeliin. Teuvo jatkoi sieltä työpaikkaansa, mutta minä olin Mikkelissä monta kuukautta. Sinne äiti toi kesällä Hilkka-siskonikin. Kun isä sai Oulusta työpaikan, sinne me tytötkin sitten muutettiin, ja elokuussa aloitimme siellä koulunkäynnin.
Välirauhan aikaan vuonna 1942 isä määrättiin taas työhön Viipurin asemalle. Äiti ja Hilkka-sisareni seurasivat mukana Viipuriin. Teuvo-veljeni oli Etu-Simolan asemalla junanlähettäjänä ja Pentti-veli oli armeijassa. Minä olin myös siirtynyt Valtion rautateiden palvelukseen 18-vuotiaana enkä muuttanut Viipuriin.
Vuonna 1944 äitini ja sisareni joutuivat lähtemään kävellen uudestaan Viipurista. Tällä kertaa he menivät isän sisaren luo Mikkeliin. Isä asui vielä Viipurin vanhankaupungin kellareissa, kunnes lähti viimeisten rautatieläisten kanssa kaupungista. Isän uusi työpaikka oli Turengin asemalla, ja Turengissa isä, äiti ja sisareni elivät lopun elämänsä.
Kuvassa Pirkko Ruukin asemalla.
Viipurin Tyttölyseo ja Väänäs-Kalle
Rehtorimme Tipolassa oli Hellä Putkinen. Häntä sanoimme joskus salaa Pulla Hetkiseksi tai Pullaksi. Harvoin tosin, sillä hän oli kiltin ja vanhan näköinen eikä aiheuttanut tarpeetonta haittaa kenellekään.
Kaikkein mukavin ja ihanin opettaja koko koulussa ja varmaan koko maailmassa oli Kalle Väänänen. Me kaikki oppilaat ihailimme häntä kovasti ja hän oli ihan oikea kirjailijakin. Kalle opetti meille kasvioppia, eläinoppia ja maantietoa, siis virallisesti. Siinä sivussa hän opetti kaikenlaista muuta mukavaa, kuten laulamista, sanojen oikein ääntämistä ja kaikenlaisia elämäntotuuksia.
Kerran Kalle tuli luokkaan omissa ajatuksissaan, kirjoitti päiväkirjaan, keinutteli sitten tuoliaan, nosti jalkansa opettajanpöydälle ja vihelteli pujopartaansa sukien. Rohkeimmat tytöt yrittivät matkia häntä, mutta silloin Kalle suuttui ja karjaisi: "Voi herrrranpoika. Minä teen täällä mitä haluan, mutta te teette mitä minä käsken. Ja nyt läksyihin!"
Maantietotunnit olivat yleensä hauskoja. Kalle halusi, että lausumme kaikki vieraskieliset nimet oikein eikä sinnepäin. "Voi herrrranpoika", sanoi Kalle. "Älä sano Pihiladelphia vaan Filadelfia, äläkä sano Pihilemon vaan Filemon."
Jos maantiedossa oli tullut eteen uusi valtio, lauloimme sen kansallislaulun, ja alkukielellä, jos vain osasimme. Sitten lauloimme kaikkea muutakin, esim. Ateenalaisten laulun: "Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä..." Ja silloin Kalle taas suuttui: "Kaunisson kuolla ja Hermansson kuolla ja Andersson kuolla! Voi herrrranpoika, tytöt: alkuhenkonen!"
Kasviopissa Kallesta oli tärkeää, että oppisimme luonnosta mahdollisimman paljon. Kasvien keruulle hän ei pannut paljoakaan arvoa vaan sanoi: "Niitä teille keräävät isät, äidit, mummot ja kummit ja loput ostatte lyseon pojilta kahdella markalla."
Eläinoppituntien kohokohtia oli, kun pääsimme uuteen kirjastotaloon eläinnäyttelyyn tai aikaisin kevätaamuna Monrepos'n puistoon kuuntelemaan Kallen kanssa satakielen laulua.
Kallen tunneilla lauloimme varmaan enemmän kuin varsinaisilla laulutunneilla. Laulunopettajamme Elli oli kamalan dramaattinen, ja melkein jokaisen laulutunnin alussa hän sanoi, että nyt oli kulunut sata vuotta sen ja sen säveltäjän kuolemasta. "Viettäkäämme hiljainen hetki hänen muistolleen." Sitten hän painoi päänsä alas minuutiksi tai useammaksi ja oli surullisen näköinen kuin lähiomainen olisi juuri kuollut. Sitten hän kertoi pitkästi kuolleen säveltäjän elämästä. Välistä tuntui, että kuolleita säveltäjiä oli tavattoman paljon.
Kuvassa Pirkko Sinkko.
Kaikkein mukavin ja ihanin opettaja koko koulussa ja varmaan koko maailmassa oli Kalle Väänänen. Me kaikki oppilaat ihailimme häntä kovasti ja hän oli ihan oikea kirjailijakin. Kalle opetti meille kasvioppia, eläinoppia ja maantietoa, siis virallisesti. Siinä sivussa hän opetti kaikenlaista muuta mukavaa, kuten laulamista, sanojen oikein ääntämistä ja kaikenlaisia elämäntotuuksia.
Kerran Kalle tuli luokkaan omissa ajatuksissaan, kirjoitti päiväkirjaan, keinutteli sitten tuoliaan, nosti jalkansa opettajanpöydälle ja vihelteli pujopartaansa sukien. Rohkeimmat tytöt yrittivät matkia häntä, mutta silloin Kalle suuttui ja karjaisi: "Voi herrrranpoika. Minä teen täällä mitä haluan, mutta te teette mitä minä käsken. Ja nyt läksyihin!"
Maantietotunnit olivat yleensä hauskoja. Kalle halusi, että lausumme kaikki vieraskieliset nimet oikein eikä sinnepäin. "Voi herrrranpoika", sanoi Kalle. "Älä sano Pihiladelphia vaan Filadelfia, äläkä sano Pihilemon vaan Filemon."
Jos maantiedossa oli tullut eteen uusi valtio, lauloimme sen kansallislaulun, ja alkukielellä, jos vain osasimme. Sitten lauloimme kaikkea muutakin, esim. Ateenalaisten laulun: "Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä..." Ja silloin Kalle taas suuttui: "Kaunisson kuolla ja Hermansson kuolla ja Andersson kuolla! Voi herrrranpoika, tytöt: alkuhenkonen!"
Kasviopissa Kallesta oli tärkeää, että oppisimme luonnosta mahdollisimman paljon. Kasvien keruulle hän ei pannut paljoakaan arvoa vaan sanoi: "Niitä teille keräävät isät, äidit, mummot ja kummit ja loput ostatte lyseon pojilta kahdella markalla."
Eläinoppituntien kohokohtia oli, kun pääsimme uuteen kirjastotaloon eläinnäyttelyyn tai aikaisin kevätaamuna Monrepos'n puistoon kuuntelemaan Kallen kanssa satakielen laulua.
Kallen tunneilla lauloimme varmaan enemmän kuin varsinaisilla laulutunneilla. Laulunopettajamme Elli oli kamalan dramaattinen, ja melkein jokaisen laulutunnin alussa hän sanoi, että nyt oli kulunut sata vuotta sen ja sen säveltäjän kuolemasta. "Viettäkäämme hiljainen hetki hänen muistolleen." Sitten hän painoi päänsä alas minuutiksi tai useammaksi ja oli surullisen näköinen kuin lähiomainen olisi juuri kuollut. Sitten hän kertoi pitkästi kuolleen säveltäjän elämästä. Välistä tuntui, että kuolleita säveltäjiä oli tavattoman paljon.
Kuvassa Pirkko Sinkko.
Mikkeli
Mikkeli oli minulle rakas ja tuttu kaupunki, sillä siellä oli kaksi tätiäni ja serkkujani. Viipurissa asuva isäni Lyyli-sisar vei minut Mikkeliin sisarensa perheen huvilalle lihomaan ja vahvistumaan, kun olin 6-vuotiaana sairastanut ankaran keuhkokuumeen.
Isä ja äiti saattoivat minut asemalle. Minulla oli oikea pieni käsilaukku ja isä antoi kaksikymmentä markkaa minulle matkarahaksi. Taitoin rahan ensin kahtia ja sitten vielä kahtia ja kun tulin kotiin takaisin, minulla oli se sama raha laukussani samalla tavalla taitettuna.
Mikkelissä olimme hiukan kaupungista sivummalla järven rannalla. Pidin kovasti uimisesta, mutta siitä meinasi tulla loppu, kun serkkupojat kiusasivat. He kertoivat, että järvessä on rapuja ja ne tulevat puraisemaan isosta varpaasta.
Kun olin 11, matkustin Mikkeliin yhdessä 6-vuotiaan Hilkka-sisareni kanssa. Talomme yläkerrassa asui karamellitehtailija, joka oli kehottanut hakemaan karamelleja tehtaaltaan. Niinpä menin tehtaalle ja esitin asiani. Sainkin ison pussillisen ja koska olin pyytänyt ne matkaevääksi, sain ottaa ne kaikki mukaan. Veljeltäni sain matkaa varten lainaksi rannekellon. Minua vähän ihmetytti, kun matkalla aikuiset kyselivät meiltä, mihin olimme menossa ja kauhistelivat, että aivan kahdestaan. Minullahan oli kello ranteessa ja tiesin tarkkaan, milloin toinen juna lähtisi Kouvolasta Mikkeliin. Meille oli annettu myös rahaa, että voisimme mennä Kouvolan asemaravintolaan juomaan limsaa ja syömään leivokset. Sille karamellitehtailijalle minä niiasin aina kauniisti sen matkan jälkeen.
Lyyli-täti oli aika läheinen minulle. Pienenä sanoimme häntä Viipurissa Tupakkatädiksi, sillä hän poltti tupakkaa. Siihen aikaan ei monikaan nainen polttanut tupakkaa. Hän oli aina iloinen ja nauroi usein, niin että hytkyi. Tädillä oli myös punaiseksi lakatut kynnet ja hänessä oli monenlaisia jännittäviä piirteitä. Hän suomensi saksan kielestä joitain schlaagereita joihinkin juhliin ja kirjoitti romaania. Käsikirjoituspaperit jäivät pöydälle, kun hän joutui lottakomennukselle sotasairaalaan. Hän osasi myös piirtää hyvin ja olikin Viipurissa kartanpiirtäjänä.
Mikkelissä Lyyli-täti ompeli minulle uusia vaatteita ja järjesti aina kaikkea mukavaa. Myöhemmin pidin tätiä niin romanttisena, kun äiti kertoi, että täti oli ollut kihloissa virolaisen kapteenin kanssa, mutta tämän piti lähteä sotimaan ensimmäiseen maailmansotaan eikä hänestä sen jälkeen kuulunut mitään. Äiti sanoi, että täti oli siksi vanhapiika vieläkin. Kerran täti näytti minullekin kihlasormustaan kampauspöytänsä laatikosta.
Kuvassa Sinkot 1955 Erkki Sinkon 60-vuotispäivien aikaan. Takana vasemmalta Pentti, Pirkko, Hilkka ja Teuvo. Edessä Helmi ja Erkki.
Tekstit: Pirkko Karjula
Tekstit: Pirkko Karjula